T.H.O.U.G.H.T.S

Päivät kuluu nopeasti ja viikot muuttuu kuukausiksi silmän räpäyksessä. Aika vaan valuu sormien läpi eikä sitä oikein pysty millään tavalla estää. Viimeisten päivien aikana sitä on tullut ajateltua paljon, kuinka kauan vaihto-oppilaana eloa onkaan enää jäljellä. Ajatusten kulku on tosi sekavaa, kun ei oikein osaa päättää haluaako vai eikö sitä halua lähteä kotiin.

Tuntuu, että hyvästelyistä Helsinki-Vantaan lentokentällä on ihan vähän aikaa eikä ole yhtään todellista, että lento Suomeen lähtee jo parin kuukauden sisällä. Samaan aikaan on niin iloinen sekä innoissaan tulevista päivistä, vaikka välillä hirvittääkin, kuinka sitä joutuu hyvästelemään taas ihania ihmisiä. Tällä kertaa se tuntuu jopa hieman vaikeammalta. Lähtiessä Suomesta niin sanotusti tiesi, ettei hyvästit ole lopulliset vaan vuoden jälkeen palataan takaisin ja nähdään uudestaan. Nyt ajatusten perällä kolkuttaa, ettei tarina todellisuudessa ole koskaan kirjoitettuna kiveen eikä siihen ajatukseen voi niin kovin helposti turvautua. Tottakai tämäkin tiedettiin ennen kuin lähdettiin, mutta kun kotiinpaluu ja lähtöpäivä löytää tiensä yhä nopeammin kalenterin lähipäiville kun osaakaan odottaa, sitä huomaa olevansa onnessaan pääsevänsä takaisin kotiin. Voin vain kuvitella, kuinka sitten itkettää kun pääsee pitkän ajan jälkeen halaamaan sisaruksia ja vanhempia.

Muutama viikko sitten soittelin kotiin ja äitin kanssa puhuttiin, kuinka sitä kasvaa vuoden aikana paljon. Vaihtovuosi opettaa asioita vaihtomaasta, omasta kulttuurista ja sitä oppii asioita myös omasta itsestään. Ikävän tunne on niin vaikeasti kuvailtava, eikä sitä oikeasti edes ymmärrä tai tiedä ennen kuin kokee sen kunnolla. Usein kysytty kysymys kaikille vaihto-oppilaille onkin, mitä sitä kaipaa eniten kotimaasta tai onko koti-ikävä jo suuri. Totta puhuakseni yllätyin suuresti oman kotiin kaipuuteni määrää, mutta toisaalta sitä täytyy ja oppii sopeutumaan tilanteeseen eikä ajattele niin paljoa miten kotona elämä menee eteenpäin.

Vastaus kysymykseen onkin useinmiten ollut, ettei niin paljoa sitä kotia ikävöi. Välillä  voisi antaa talon, olemattoman auton ja rahat pois, että saisi vaikka edes vääntää sanaharkkaa pikkusisarusten kanssa. Mielummin sen ajan kuitenkin käyttäisi jotenkin toisin, mutta voisi sitä silti sen kaiken antaa pois. Se kertoo, kuinka ikävä kulkee aaltojen lailla. Se antaa kellua kauniisti, mutta myrskyn tullen se pyyhkäisee yli ja ohi. Koti-ikävä on puuttuva palapelin palanen lähellä sydäntä, jota ihminen yrittää parhaansa mukaan täyttää. Paloja on pieniä ja liian isoja, jotka koittavat paikata tyhjän kohdan. Toiset palat ovat lähempänä onnistumista kuin toiset, muttei se kokonaan katoa ennen kuin löytää sen juuri oikean palan.

Niagaran putoukset

Vihdoin ja viimein sain kuvattua pienenpientä videon pätkää.

Laatu ja materiaali ei ole elokuva luokkaa, mutta eiköhän tästä ole helppo aloittaa!

Käy ihmeessä tilaamassa kanava, niin saat ensi kerralla ilmoituksen.

Nyt nautitaan vielä jäljellä olevista päivästä vaihdossa!

Nähdään pian!

Koulu: Ensimmäinen lukujärjestys

Koulu 

(Osa 1)

Koulu on melkeinpä samanlaista joka päivä.

Tylsistyminen siis ei ole ihme eikä mikään, jos ja kun on tottunut suomalaiseen koulujärjestelmään.

Oppilaanohjaajan kanssa valittiin minulle ensimmäiselle puolelle vuodelle mukavat aineet ja tältä se lukujärjestys sitten näytti:

Grade 11 Art: Henkilökohtasesti en hypi innosta tätä tehdessä, mutta on silti hauskaa nähdä millaista kuvista täällä opetetaan. Kuvataide on vaikeaa ja helppoa samaan aikaan. Suomeen verratessa itsenäistä työskentelyä on jonkin verran, mutta kaikki asiat tehdään silti suurimmalta osalta opettajaa miellyttääkseen, mikä ei aina kulje käsi kädessä oppilaan luovuuden ja tavan itsensä ilmaisemisen kanssa. Hyvä arvosana saatta tulla, mutta itse saattaa silti melkein "vihata" työtään. Jotenkin koen tämän erilaisena asiana kanadalaisessa ja suomalaisessa koulusysteemissä. Tälläiset pikku jutut, mitä oppii huomaamaan arjessa opettaa niin monella tasolla. "Kyllä se siittä", on hyvä pitää mielessä, sillä loppujen lopuks ollaanhan täältä kuitenki tulossa kotiin.

Grade 12 Gym: Erittäin kivaa liikkua ja kokeilla kanadalaisille tuttuja pelejä. Tähän menessä olen päässyt kokeilemaan lajeja kuten curling, lacrosse, rugby, maakiekko, jääkiekko jne. Erittäin hyvä (lue: yritys) tapa pitää itsensä kurissa turhan suurilta vaihtarikilolukemilta! Omalla kohdalla olenkin huomannut pientä kehitystä mm. käsilihaksissa, kun ennen tänne tuloa punnerruksia pystyi tekemään naama irveessä ehkä 4 putkeen ja nyt pyöritään jo lähellä 20.

Grade 9-10 Drama: On päivän ehdoton kohokohta! Opettaja on vallan mainio ja tunnin aiheet ovat mielenkiintoisia. Ohjelmassa on ollut mm. musiikkivideon kuvaaminen ja editointi, Lip sync-kilpailu, Flash mob- esitys koulun joulujuhlassa, sekä perus alkeita näyttelemisessä. Tarpeeksi haastavaa, mutta erittäin mahdollista. Näistä ehdottomana ykkös kokemuksena jäi mielenpäälle muutamat pari viikkoa, jolloin päästiin tanssimaan Highland Dance:n maailman mestarin kanssa ja tekemään oma koreokrafi, joka myöhemmin esitettiin koko koululle. Aivan huippu kokemus oli, mutta jalat kiittää ettei enempää tarvitse sitä tehdä!

Grade 10 Gym: Tyttöliikuntaa! Hauskaa ja aikalailla samankaltaista Grade 12 Gymin kanssa! Vähän rennompi meininki, mutta kyllä sielläkin hiki tulee.

Helmikuun puolessa välissä olikin sitten kokeiden aika, minkä vaihto-oppilaana sain ihanasti jättää välistä, sillä Rotary D6330 kerääntyi laskettelemaan Bluewater iin konferenssin merkeissä. Itse otin varaslähdön ja pääsin viimeisen host perheeni mukana Collingwood nimiseen paikkaan laskettelemaan konferenssia edeltävänä viikonloppuna ja juhlimaan host isän syntymäpäivää.

Kulttuurishokkia

Enpä olisi osannut kuvitella, että vaihto-oppilaana elämä on samaan aikaan niin hiljasta, tylsää, kiireistä ja jännittävää. Tuntuu, että ensimmäistä kertaa on aikaa istahtaa alas ja miettiä, mitä kaikkea tässä viimeisen kuukauksien aikana on tapahtunut. Kuinka oikeessa ja väärässä sitä onkaan oltu vaihto-oppilaana olemisesta!

Koulu, hostperhe, kaverit, Rotary ja muut vaihtarit kuuluu täällä melkein joka päiväiseen elämään. Ja osasinkin lähtiessäni jo olettaa vaihtovuoden aikana syntyvän jonkinlainen arki eikä se sinänsä lyönyt vasten kasvoja, miten tavallista elämä on tällä puolen maailmaa. Hankaluudet löytyy niin Suomessakin, mutta vaihto-oppilaana ne koetaan aivan uudessa mittakaavassa. 

Kirjoittaminen tuntuu tosi vaikealta. Kuinka pystyt kuvaamaan asioita juuri oikeilla sanoilla ja viestittämään sen kaiken, mitä oot kokenut? Mahdoton hommahan se on, mutta pakko se on myös yrittää. Haluan muistaa nämä kaikki tapahtumat vielä vuosienkin päästä ja siihen blogin pitäminen on varmasti hyvä keino. Tunnen myös olevani velkaa kertoa kaikki kuulumiseni Rotarylle, sillä onhan ne kuitenkin mahdollistanut mahtavan elämyksen ylä- ja alamäkineen. Joten iso kiitos kuuluu heille!

Olen yritellyt kirjoittaa tiivistelmän kaikesta, mitä oon kokenut kaikkien näiden kuukausien aikana. Ei ole mikään helppo homma, sillä tapahtumia ja mainitsemisen arvoisia asioita on niin paljon ja samaan aikaan vaihtareille tuttu kaiken uuden "loisto" ja "ihmetys" on alkanut haihtua. Kulttuurishokin vaihe 3 on nyt meneillään ja eroavaisuudet ei tunnu enää niin mahtavalta koko ajan.

 "Ei voi tietää tykkääks, ellei maista."

Vaihdon aikana sitä törmää, mitä oudoimpiin ja ihanimpiin ruokalajeihin ja kaikkea pitää kokeilla. Oli se sitten oudon näköisiä simpukoita juuri poimittuna salsalla ja vodkalla tai riisipuurohyytelöä hillolla jälkiruokana. Uudet mausteet ja yrtit ottaa aikaa totuttelemisen suhteen, puhumattakaan uusista ruokalajeista. Siinä ensimmäisten 3 kuukauden ajan saa opetella pitämään pokkaa ruokapöydässä, kun ruoka ei olekkaan Top 3 -listalla. Kaikkea tuttua ja turvallista sitten tahtoisi syödä lapiolla. Puhumattakaan suomalaisista herkuista, kuten ruisleivästä taikka karjalanpaistista. Ensimmäisen host perheeni äiti on kotoisin Suomesta ja tämän ansiosta sain kokea suomalaisen joulun Torontossa. Joulukinkku ei varmaan ole koskaan maistunut niin hyvältä!


Elämää se täälläkin on ja joskus unohtaa, että tälläkin puolen maailmaan sitä pääsee joko osallistumaan tai eturivi paikalle todistamaan dramaa. Alla kaksi erittäin sopivaa ja hyvin kuvastaa memeä, vaihto-oppilaan "vaikeasta" arjesta.

Kanadassa varsinkin, ilman autoa et pärjää. piste.

Tällä hetkellä asun koulusta noin 35minuutin ajomatkan päässä koulusta, sekä kylän keskustasta. Kavereille meno pitää suunnitella vähintäänkin kaksi päivää ennen, jotta kyydit saadaan sovittua puolen ja toisen. March break ia edeltävällä viikolla host vanhempieni ollessa kipeitä ei talosta poistuttu, muuten kuin postia hakemaan. Nyt olen jo tottunut, mutta kyllä sitä aika ajoin tulee hieman hulluksi kotihiireksi, ellei poistu aika ajoin.
Kyydin kysyminen onkin kanssa sitten eri juttu. Samaan aikaan tiedät heidän sitoutuneen antamaan sinulle kyytejä, mutta samaan aikaan tuntuu se myös niin väärältä.

Tähän lopuksi vielä Pääsiäistä edeltävän torstain sarkastisen huumorin värittäviä ajatuksia. 

Koulu alkaa 8.55, mutta minun asuessani 35 minuutin ajomatkan päässä sekä host-äitini toimiessa koulutaksina automme strattaa noin 8 aikaan aamulla. Viime yönä satanut lumi on peittänyt maan ja nyt nousseet celciusasteet ovat pistäneen maan kuralle. Lumisade on vaihtunut jääloskavesisateeksi, minkä takia tiet ovat vaarallisen liukkaat. Lähes koko Bruce Contyn koulut ovat suljettu ja koulubussit peruttu. Ainoastaan meidän koulun lisäksi kaksi koulua ja heidän oppilaat ovat innoissaan tai vähemmän innoissaan tulevasta koulupäivästä.
  Matkalla kouluun näemme auton ojassa. Eräs iso kokoinen auto ajaa vastaan puoleksi meidän puoleisella kaistalla ja olemma lähellä saada osumaa. Kuitenkin meidän hyvästä onnesta johtuen matkamme jatkuu perä heitellen puolelta toiselle niin vakaasti kuin voi olla mahdollista.Kerran olemme jo tänä talvena päätyneet ojaan. Jospa kerran kokemus olisi tarpeeksi.
  Pääsemme kylämme ytimeen; yksi niistä isojen kaupunkien arkipäivätuotteista ei ole toimintavalmiudessa. Onhan meidän kylässä jopa neljät liikennevalot. Tämän aamun osuus luksuksesta on siis hylätty täysin. Ajatus koko kylän kattavasta sähkökatkoksesta hiipii mieliimme. Pääsemme kouluun, joka muistuttaa nyt vankilaa enemmän kuin aikaisempina aamuina. Kävelen koulumme aulaan, jossa opettajat miettivät mitä tehdä 400 oppilaalle kylmässä ja synkässä koulussa.
"Kaikki kirjastoon tai kahvilaan!" 

Kahvila täyttyy nuorista. Nyt vankila on muuttunut eläintarhaksi. Apinat huutavat, nauravat ja kiljuvat. Päätän mennä kirjastoon, sillä rehtori kuulutti megafonillaan, ettei tunteja olisi vielä hetkeen ja meidän pitäisi vain odotella rauhallisesti.
Otin pienet nokoset kirjaston sohvalla, joka oli kylmä ja kova. Tässä kohtaa sitä tyytyy vähään. Aamukahviakaan en jaksanut nousta yleiseen tapaan aamulla hakemaan, joten pyrin hieman välttelemään ihmisiä. Puolen tunnin jälkeen herään, että hätävalot räpsähtävät pois.

Megafonin kantama ääni kuuluu kirjastoon sanoen: 

"Koulu pysyy auki, mikäli joku tarvitseen paikan missä olla. Kaikki muut, te olette vapaita lähtemään etuoven kautta, jossa teitä pyydetään kirjautumaan ulos.
   

Nyt kotona tärisen, koska on kylmä. Silti ei ole varaa valittaa: onhan minulla Wi-Fi.

Elokuu 10. - 13.

Matka kohti seikkailuja Amerikan mantereella alkakoon!

Nyt on matkalaukku saatu pakattua ja Suomi-aiheiset tuliaiset ostettua valmiiksi vuoden kestävää vaihtovuotta varten. Ensimmäiset hyvästit heitettiin kavereille ja osalle suvusta jo ennen koulun loppua ja viimeisiä viedään parhaillaan, kun on vihdoin aika astua koneeseen. Viimeisiä kyyneleitä pyyhittiin turvatarkastuksen erottaessa kaikki vaihto-oppilaat kotijoukoistaan.

Ensimmäisenä luvassa olisikin orientaatioleiri New York :in kauniissa maisemissa ja kiireisessä aikataulussa. Sitä ennen kuitenkin istuttaisiin kahdeksan tuntia lentokoneessa Helsingistä John  F. Kennedyn lentokentälle asti.

Samaan aikaan niin hitaasti ja nopeasti etenevä lento oli yllättävän mukava. Vieressäni istui Pohjois-Yhdysvaltoihin matkaava Anniina ja saatiinkin siinä lennon aikana tutustuttua hyvin aina välillä vilkuillen kelloa, milloin oltaisiin perillä. Anniinan blogi löytyy täältä. Muutama elokuva ja sarjakin tuli katsottua, mutta nukuttua en jännitykseltäni onnistunut.

Matkalaukut, turvatarkastukset, matkustuslupalaput ja niin edelleen jonotettiin käsien vielä täristessä jännityksestä. Miten uskomatonta olikaan, että sitä vihdoin oltiin askelta lähempänä toteuttamassa unelmaa, jonka eteen rehkittiin töissä ja taisteltiin isojen paperipinojen kanssa viimeisen vuoden ajan.
Muutama Floridaan menijäkin hyvästeltiin jatkolennolle jo lentokentällä, mutta loput noin 40 vaihto-oppilasta suuntasi linja-autolla hotellille. Siellä pikaisesti tavarat huoneisiin, vilkaisu peilistä ja vähän rupattelua uuden tuttavuuden kanssa. Huonekaverina minulla oli aivan mahtava persoona Saara, joka myös matkalla Kanadaan. Hänen blogia voi käydä kurkkaamassa tästä.

Tämän jälkeen kokoonnuttiin lyhyeen koulutukseen, jossa kerrattiin leirin säännöt ja aikataulut. Sitten lähdettiinkin jo hankitulla kaveriporukalla tutkimaan Manhattania ja ostelemaan jonkin näköistä ruokaa. Takaisin päästyä kello läheni Suomen aikaan aamu 5, joten nukkuminen ei tuottanut vaikeuksia. Yllätyksenä myös aamun herääminen sujui mutkitta!

Tiistaina ohjelmassa olikin sitten luvassa paljon enemmän! Aamiainen nautittiin hotellilla ja sen jälkeen kokoonnuttiin taas yhteiseen huoneeseen. Puhuttiin paljon kulttuurieroista, kulttuurishokin eri vaiheista ja siihen suhtautumisesta vaihdossa ollessa. Sieltä suunnattiin pienemmillä porukoilla syömään lounasta kukin oman tahtonsa mukaan. Subway-ravintola olikin aivan kulman takana, joten päästiin kokeilemaan sitäkin USA-tyyliin. Suomessa "tuoreisiin" vihanneksiin tottuneena oli hassua nähdä, ettei kurkku ollutkaan niin tuoretta ja mikäli jonkinlaista kastiketta halusi laitettiin sitäkin ihan isolla kädellä. Valittamaan en silti lähtisi, koska ruokaahan sekin on ja saatiin silti syötyä kunnolla.

Lounaan jälkeen ohjelmassa oli opastettu kierros Manhattanilla. Itse tykkäsin hurjan paljon ja ajattelin nauttia täysillä, joten kaikki jäi kuvaamatta. Jälkeen päin ärsyttää sillä, vaikka moni siellä olleista lupaili kuvia lähetellä, ei niitä ole näkynyt eikä kuulunut. Nämä vähäiset kuvat onkin sitten otettu puhelimella eikä sen laatu ole parasta maailmassa, mutta saaneen kelvata.

Myöhemmin samaisena iltana käytiin muutamien tyttöjen kanssa syömässä, missä totuus paiskata vasten kasvoja:

Nyt ollaan New Yorkissa.

Ei millään lomalla vaan orientaatioleirillä valmistautumassa vuoden mittaiseen matkaan, kuka mihinkin suuntaan. Kyllä siinä vähän sulattelemista oli ja sen huomasi myös siitä, että spagettilautanen jäi osittain syömättä. Ensimmäisiä kyyneleitä pidäteltiinkin vajaan tunnin päästä Leijona Kuningas -musikaalia katsellessa. Monenlaisia kysymyksiä ja pelkoja ponnahti mieleen ja niitä yritettiin sitten niellä ja unohdella. Täällä sitä huomaa monen ajatuksen ja pelon alkavan sanoilla Mitä jos...

Keskiviikko kulutettiin vierailemalla Empire State Building :n katolla, One World Trade Center :in edessä ja 9/11 muistomerkillä, Madison Square Garden ja vilkaisemalla kultaista Trump Tower :ia. Macy's, American Eagle, Forever21, Urban Outfitters, Hollister, Apple, Abercrombie, Nike Town ja NHL Powered by Reebok Store uhkasi viedä loputkin USA:n dollarit ja reilun kymmenen kilometrin kävely uuvutti jalkoja.

 

Limusiiniajelu Manhattanilla Time Squarin läpi ja pikaiset vilkaisut kaupungin vihreää puolta kruunasivat loistavan illallisen kauniissa ravintolassa. Ehdottomasti mieleenpainuva reissu takana uusien vaihtariystävieni kanssa eikä meinaa millään uskoa, että tämä on vasta alkua!

Näillä fiiliksillä lopetellaan tän kerran kirjoittelut ja astutaan lentokoneeseen kohti Torontoa.

Saa nähdä mitä vuosi tuo tullessaan!